Valkomarliinin kalastus: miljoonakala, jota kukaan ei tunnistanut varmasti ennen vuotta 2001

9. lokakuuta 2026

Yhdysvaltain Marylandin osavaltiossa sijaitsevassa Ocean Cityssä merikalastajat kokoontuvat vuodesta 1974 lähtien joka vuosi White Marlin Open -kilpailuun (venäjänkielinen Wikipedia); kaupunki kutsuu itseään englanninkielisen Wikipedian mukaan nimellä ”White Marlin Capital of the World”. Vuonna 2019 mukana oli venäjänkielisen Wikipedian mukaan 3 500 ihmistä, ja palkintoina maksettiin 6,1 miljoonaa dollaria — siitä 1,5 miljoonaa yhdestä ainoasta 36 kilon valkomarliinista. Vuonna 2016 vain yksi kala täytti englanninkielisen Wikipedian mukaan 70 paunan vähimmäispainon; miehistö reputti valheenpaljastustestin, ja veneen omistajalta evättiin 2,8 miljoonaa dollaria. Silti vuoteen 2001 asti kukaan ei voinut sanoa varmasti, kuinka paljon valkomarliineja ylipäätään on: osa lasketuista kaloista oli englanninkielisen Wikipedian mukaan toista lajia. Tämä artikkeli kertoo valkomarliinista, *Kajikia albida* — saksaksi Weißer Marlin, englanniksi white marlin, ranskaksi makaire blanc, espanjaksi aguja blanca tai marlín blanco, italiaksi marlin bianco, portugaliksi marlim-branco, japaniksi ニシマカジキ (nishimakajiki).

Kala, joka oli kaksi kalaa

Kaksoisolento on *Tetrapturus georgii* (englanniksi roundscale spearfish). Englanninkielisen Wikipedian mukaan valkomarliinia luultiin usein siksi — ja päinvastoin —, mikä on todennäköisesti vääristänyt kummankin lajin kantalukuja. Vasta vuonna 2001 Floridassa sijaitsevan Nova Southeastern Universityn Guy Harvey Research Instituten tutkijat osoittivat DNA-testeillä, että kyseessä on kaksi selvästi eri lajia. Paljaalla silmälläkin se onnistuu, mutta vain läheltä ja kahdesta kohdasta: ensinnäkin suomuista — lajilla *Tetrapturus georgii* niiden etupää on leveä ja pyöreä, mistä englanninkielinen nimi tulee; valkomarliinilla ne ovat jäykempiä, venäjänkielisen Wikipedian mukaan edestä suippoja, ja niiden takareunassa on yksi tai kaksi kovaa kärkeä. Toiseksi peräaukon ja peräevän välisestä etäisyydestä: keihäskalalla peräaukko on kaukana evän edessä, yli puolet evän pituudesta (englanninkielinen Wikipedia); valkomarliinilla etäisyys on paljon pienempi kuin puolet ensimmäisen peräevän korkeudesta, venäjänkielisen Wikipedian mukaan 0,18–0,39-kertainen. Venäjänkielinen Wikipedia kutsuu suomujen muotoa ja tätä etäisyyttä ratkaiseviksi tuntomerkeiksi, joilla marliinit ylipäätään erotetaan toisistaan.

Myös nimi on vaihtunut. Kuubalainen eläintieteilijä Felipe Poey kuvasi kalan vuonna 1860 nimellä *Tetrapturus albidus* — samaan sukuun kuin keihäskalat, muun muassa Välimeren marliini (englanninkielinen ja venäjänkielinen Wikipedia). Vasta vuonna 2006 Collette ja kollegat siirsivät sen geneettisten tutkimusten perusteella uuteen sukuun *Kajikia* yhdessä sen lähimmän sukulaisen, Indopasifiselta alueelta tavattavan *Kajikia audax* -lajin (englanniksi striped marlin) kanssa (englanninkielinen Wikipedia). Saksankielinen Wikipedia kutsuu niitä sisarlajeiksi: toinen elää Atlantilla, toinen Indopasifisella alueella.

Mistä sen tunnistaa

Se on keskikokoinen marliini (englanninkielinen Wikipedia): venäjänkielisen Wikipedian mukaan pienempi kuin sinimarliini ja purjekala, mutta selvästi suurempi kuin keihäskalat. Ruumis on pitkänomainen ja sivuilta litteä, nokka paksu, pitkä ja poikkileikkaukseltaan pyöreä, niska koholla (venäjänkielinen Wikipedia), pyrstöevä selvästi haarainen ja sirppimäinen. Silmiinpistävin tuntomerkki on ensimmäinen selkäevä: edestä korkea — korkeampi kuin ruumis — ja edestä pyöristynyt; sen jälkeen se venäjänkielisen Wikipedian mukaan laskee jyrkästi kahdennentoista ruodon kohdalla ja jatkuu matalana lähes koko selän mitalta. Myös rintaevät ovat pitkät, leveät ja kärjestä pyöristyneet; kapeat vatsaevät ovat suunnilleen yhtä pitkät kuin rintaevät (saksan- ja venäjänkielinen Wikipedia). Kylkiviiva näkyy hyvin ja muodostaa rintaevän yläpuolelle kyttyrän (englanninkielinen Wikipedia). Ihossa on hyvin pieniä, teräviä suomuja, myös nokassa, ja se muistuttaa saksankielisen Wikipedian mukaan hieman hain ihoa.

Väri: yläpuoli sinimusta, kyljet hopeanvalkoiset ja ruskeatäpläiset, vatsa hopeanvalkoinen; joskus ruumiin yli kulkee yli 15 riviä epäselviä vaaleita juovia (FishBase). Saksankielinen Wikipedia kuvaa selän syvän tummansiniseksi, useimmiten 16–22 kapealla, vaalealla satulavyöllä, kyljet usein ruskeahkon pilvikuvioisiksi. Ensimmäinen selkäevä on tummansininen ja siinä on mustia pilkkuja, rinta- ja pyrstöevä ovat mustanruskeat (FishBase). Muiden marliinien tavoin se voi venäjänkielisen Wikipedian mukaan vaihtaa väriä kiihtymystilansa mukaan. Siivilähampaita sillä ei ole, sen sijaan pienet mutta terävät hampaat (englanninkielinen Wikipedia, FishBase), ja uimarakon sijasta sillä on englanninkielisen Wikipedian mukaan pieniä, rakkulamaisia kammioita, jotka hoitavat sen tehtävän. Noin 12-senttisillä poikasilla on vielä purjemainen selkäevä, jossa on silmätäpliä (saksankielinen Wikipedia) — venäjänkielinen laskee niitä neljä, ja ne häviävät kalan kasvaessa.

Koko: FishBase ilmoittaa enimmäispituudeksi 300 cm, tavalliseksi pituudeksi 210 cm ja suurimmaksi julkaistuksi painoksi 82,5 kg. Venäjänkielisen Wikipedian mukaan se on International Game Fish Associationin ennätys, joka saatiin 8. joulukuuta 1979 Brasilian edustalta. Kaupallisessa pitkäsiimakalastuksessa vallitsevat 130–210 cm:n kalat (venäjänkielinen Wikipedia). Naaraat kasvavat suuremmiksi (FishBase).

Välimerellä: harhailija

Valkomarliini on Atlantin kala: FishBasen mukaan noin 45° pohjoista leveyttä – 45° eteläistä leveyttä Lounais-Atlantilla ja 35° eteläiseen leveyteen asti Kaakkois-Atlantilla, lisäksi Meksikonlahdella ja Karibianmerellä (englanninkielinen Wikipedia). Saksankielinen Wikipedia vetää pohjoisrajan Cape Hatterasin ja Biskajanlahden välille, etelärajan Mar del Platan ja Etelä-Afrikan Kapin alueen välille; jo Englannin kanaalissa se olisi hyvin harvinainen. Rajat siirtyvät vuodenaikojen mukana: korkeammille leveysasteille se ulottuu vain kunkin pallonpuoliskon lämpimänä kautena (FishBase, venäjänkielinen Wikipedia). Entä Välimeri? FishBase kirjoittaa, että havainnot Välimereltä ja Bretagnesta johtuvat ilmeisesti muutamista eksyneistä yksilöistä; englannin- ja venäjänkielinen Wikipedia sanovat samaa. Saksan-, italian- ja suomenkielinen Wikipedia ovat anteliaampia: se esiintyisi harvinaisena läntisellä Välimerellä. Italiankielinen kutsuu sitä ”harvinaiseksi Italian merillä”.

Jolla on Välimerellä marliini koukussa, sillä on siksi useimmiten jokin muu: Välimeren marliini, *Tetrapturus belone*, ainoa marliini, joka viettää koko elämänsä Välimeressä ja jolle tämä sarja on omistanut oman ryhmän. Italiankielinen Wikipedia vertaa näitä kahta suoraan: valkomarliinilla on pidempi nokka, pyöristynyt selkäevän etulohko, paljon pidemmät rintaevät ja kyljissä lukuisia pystysuoria juovia, väriltään liilasta taivaansiniseen. Pyyntitapa olisi samankaltainen kuin Välimeren marliinilla. Kuinka usein se Välimerellä todella esiintyy, sitä mikään lähde ei kerro — ei lukua, ei vuodenaikaa, ei aluetta.

Missä se oleskelee ja mitä se syö

Vesi: yleensä harppauskerroksen yläpuolella, syvässä, sinisessä vedessä, jonka syvyys on yli 100 metriä, pintalämpötila yli 22 °C ja suolapitoisuus 35–37 promillea; suuressa osassa sen elinaluetta kulkee 0,5–2 solmun virtauksia (FishBase). FishBase ilmoittaa syvyydeksi 0–150 metriä, yleensä 0–100. Matalampaa, alle 100 metrin vettä ja alle 22 °C:n lämpötiloja se saksankielisen Wikipedian mukaan välttää.
Rakenteet: Englanninkielisen Wikipedian mukaan sen löytää matalikkojen, särkkien ja kanjonien läheltä; saksankielinen mainitsee vesimassojen rajat, kumpuamisalueet, jyrkänteiden reunat ja merenalaiset rotkot — eikä virtaus sen mukaan haittaa sitä. Venäjänkielisen Wikipedian mukaan se saalistaa usein merenalaisten kohoumien yllä.
Sukellukset: Se sukeltaa saaliin perässä V- tai U-muotoisina kaarina noin 200 metrin syvyyteen. Kylmää, pimeää vettä varten sillä on suuremmat silmät, ja se pystyy lämmittämään silmiään ja aivojaan kohdennetusti (englanninkielinen Wikipedia).
Ravinto: kaloja ja kalmareita (FishBase). Englanninkielinen Wikipedia mainitsee lentokalat, pienet tonnikalat, kultamakrillit ja kalmarit, saksankielinen sillit, makrillit, ahvenet ja jopa pienemmät hait, portugalinkielinen bonitot ja seepiat. Venäjänkielisen Wikipedian mukaan se söi Meksikonlahdella Floridan ja Mississippin edustalla sukujen *Euthynnus* ja *Auxis* pieniä tonnikaloja, Koillis-Brasilian edustalla etenkin merilahnaa (*Brama brama*) ja kalmaria, jota oli joka toisessa mahassa. Useimmat saaliseläimet olivat siellä enintään 8 cm pitkiä, ja kussakin mahassa oli vain yksi tai kaksi — suurin oli 40–73 cm:n käärmemakrilli.
Saalistus: Saksankielisen Wikipedian mukaan se tekee saaliinsa pakokyvyttömäksi nokan iskuilla. Koska sen maha on pieni, se saalistaa venäjänkielisen Wikipedian mukaan koko päivän pieninä annoksina. Joskus se saalistaa yhdessä muiden petokalojen kanssa syödäkseen tehokkaammin (englanninkielinen Wikipedia).
Hengitys: Se hengittää uimalla — sen on uitava jatkuvasti voidakseen hengittää (englanninkielinen Wikipedia). Merkitty kala löytyi englanninkielisen Wikipedian mukaan 474 päivän kuluttua 6 517 km:n päästä merkintäpaikasta.
Viholliset: valkohai, makohait ja pienet sikarihait, jotka leikkaavat sen ihoon reikiä (saksankielinen Wikipedia); koukkuihin ja verkkoihin jääneitä marliineja syövät englanninkielisen Wikipedian mukaan hait, pilottivalaat ja miekkavalaat.

Kutu kesällä, syvän veden yllä

Kutemaan se vaeltaa FishBasen mukaan subtrooppisille vesille, eniten alkukesällä, syvän, sinisen valtameriveden ylle, jonka lämpötila on 20–29 °C; saksankielinen Wikipedia mainitsee 24–29 °C. Kutualueiksi englanninkielinen Wikipedia mainitsee Meksikonlahden, Monansalmen, vedet Bermudan lounaispuolella ja Grand Bahaman luoteispuolella, venäjänkielinen Bahaman, Bermudan ja Brasilian kaakkoisrannikon — Koillis-Brasilian edustalla huhti–kesäkuussa. Se kutee venäjänkielisen Wikipedian mukaan kerran vuodessa ja pareittain; joukkokutua ei ole koskaan havaittu. Naaraalla on englanninkielisen Wikipedian mukaan 190 000–586 000 munaa, venäjänkielisen mukaan 418 675–877 150. Se kasvaa hyvin nopeasti ja voi englanninkielisen Wikipedian mukaan elää 15-vuotiaaksi ja vanhemmaksi.

Miten sitä kalastetaan — ja mitä sinun kannattaa tietää

FishBase luokittelee sen urheilukalaksi, jolla on vähäistä kaupallista käyttöä. Noin 90 % vuotuisesta saaliista päätyy englanninkielisen Wikipedian mukaan sivusaaliina muille kaloille asetettuihin pitkäsiimoihin ja seisoviin verkkoihin. Saksankielinen Wikipedia kutsuu sitä kuuluisaksi urheilukalaksi, joka erottuu uistelukalastuksessa valtavilla ilmahypyillä; pitkäsiimat pyytävät sitä saksankielisen Wikipedian mukaan vain 25–175 metrin syvyydeltä — kohdennettu suojelu olisi siis mahdollista, koska muut halutut kalat ovat syvemmällä. Suomenkielinen Wikipedia kuvaa sitä urheilukalastajien keskuudessa ihailluksi ja pelätyksi: tärpätessään se voi riuhtaista vavan huolimattoman kalastajan käsistä. Yhdysvalloissa marliinien kalastus on englanninkielisen Wikipedian mukaan sallittu vain vapaa-ajan kalastajille.

Vapauttaminen on vaikeampaa kuin miltä näyttää. Englanninkielisen Wikipedian mukaan väsytys, käsittely, koukun irrotus ja vapautus uuvuttavat valkomarliinin niin, että se jopa 32 %:ssa tapauksista ei enää pysty säilyttämään kelluvuuttaan. Suositeltuja ovat circle hook -koukut, jotka saa irti nopeammin. Yhdysvaltain vesillä Atlantilla, Meksikonlahdella ja Karibianmerellä kalan on pysyttävä vedessä, veneen kyljessä; sen nostaminen vedestä kasvattaa tutkimusten mukaan kuoleman riskiä vapauttamisen jälkeen noin 30 % (englanninkielinen Wikipedia: tutkimus on yhä käynnissä).

⚠️ Seuraava on päätelmä sen biologiasta, ei lähdeviite: kalaa, joka saalistaa harppauskerroksen yläpuolella yli 22-asteisessa sinisessä vedessä, oleskelee jyrkänteiden reunoilla, kanjoneissa ja virtausrajoilla ja syö pieniä saaliskaloja, kannattaa etsiä sieltä, missä lämmin, syvä vesi kohtaa rakenteet. Välimerellä se on kaiken lähteiden mukaan harhailija — joka saa siellä marliinin, on suurella todennäköisyydellä saanut Välimeren marliinin. Jos uskot saaneesi valkomarliinin: pidä se vedessä, valokuvaa — selkäevä, rintaevät ja vatsa peräevän kohdalta —, irrota circle hook, vapauta. Ja koska nokka voi vahingoittaa: pidä kädet erossa nokan kärjestä.

Keittiöön: FishBasen mukaan liha on erinomaista laatua; sitä myydään tuoreena ja pakastettuna. Suomenkielinen Wikipedia vertaa sitä vasikanlihaan; arvokkaimpia olisivat selkärangan suuntaiset pitkittäiset lihakset. FishBase luokittelee sen vaarattomaksi. Greenpeace on venäjänkielisen Wikipedian mukaan lisännyt sen mereneläviä koskevalle punaiselle listalleen — kauppojen lajeja, joilla on suuri liikakalastuksen riski. Ja italiankielisen Wikipedian mukaan siinä voi elää loisena hankajalkainen, *Gloiopotes ornatus*. Alamitat, saaliskiintiöt ja vapautusvelvoitteet jokainen maa määrää itse — tarkista ne paikan päällä.

Seitsemän ristiriitaa, tietoisesti avoimiksi jätettyinä

Esiintyykö se Välimeressä? FishBase, englannin- ja venäjänkielinen Wikipedia: vain muutamia eksyneitä yksilöitä. Saksan-, italian- ja suomenkielinen Wikipedia: harvinainen läntisellä Välimerellä. Hollanninkielinen Wikipedia: se esiintyy Välimeressä — ilman varauksia.
Kuinka uhanalainen se on? FishBase: ”Least Concern”, ei uhanalainen, arvioitu 1. toukokuuta 2021. Venäjänkielinen Wikipedia: vuonna 2011 luokiteltu ”vaarantuneeksi”, vuonna 2022 takaisin ”elinvoimaiseksi”, koska kanta ei olisi pienentynyt kolmen sukupolven aikana riittävän voimakkaasti. Englanninkielinen Wikipedia: uhanalaisten lajien listalla vuodesta 2007. Saksankielinen: ”sukupuuton partaalla”.
Montako ruotoa selkäevässä on? FishBase: ei piikkiruotoja, 43–52 pehmeää ruotoa. Saksankielinen Wikipedia: 43–52 kovaa ruotoa. Englanninkielinen: yleensä 28–46. Venäjänkielinen: 38–46 ensimmäisessä selkäevässä.
Milloin se tulee sukukypsäksi? Saksankielinen Wikipedia: noin 1,3 metrin pituisena. Venäjänkielinen: 139 cm (koiraat) ja 147 cm (naaraat). Englanninkielinen: 153,2 cm ja 189,9 cm. FishBase: 164 cm, vaihteluväli 130 cm:stä alkaen.
Missä se kutee? Englanninkielinen Wikipedia: lämpimässä, trooppisessa vedessä lähellä päiväntasaajaa — ja mainitsee sitten Meksikonlahden, Bermudan ja Bahaman, jotka sijaitsevat kaukana sen pohjoispuolella. FishBase: se vaeltaa kutemaan subtrooppisille vesille. Ja munamäärä: 190 000–586 000 (englanninkielinen) vastaan 418 675–877 150 (venäjänkielinen Wikipedia).
Yksin vai ryhmässä? Englanninkielinen Wikipedia: se pysyttelee enimmäkseen omissa oloissaan. Portugalinkielinen: yksineläjä, joka muodostaa pareja vain kutua varten. Suomenkielinen: se vaeltaa pieninä parvina. Saksankielinen: se saalistaa yksin tai löyhissä ryhmissä.
Kuinka haluttu se on kalastajien keskuudessa? Saksankielinen Wikipedia: kuuluisa urheilukala, suomenkielinen: ihailtu ja pelätty, englanninkielinen: miljoonien dollarien kalastus. Hollanninkielinen Wikipedia: urheilukalastuksessa sitä tavoitellaan vähän.

Viisi nimeä, jotka johtavat väärään kalaan

”Speerfisch” ja ”копьеносец”. Saksankielinen Wikipedia kutsuu sitä tekstissä nimellä ”diesen Speerfisch”, ”tämä keihäskala”; venäjänkielinen käyttää nimeä атлантический белый копьеносец, ”Atlantin valkoinen keihäänkantaja”. Keihäskaloja suppeammassa merkityksessä ovat kuitenkin suvun *Tetrapturus* lajit — muun muassa *Tetrapturus georgii*, johon se sekoitettiin, ja Välimeren marliini. Venäjänkielinen Wikipedia mainitsee toisena nimenä yksiselitteisemmän белый марлин, ”valkoinen marliini”.
”Marlim-azul” ja ”espadarte-meca”. Portugalinkielinen Wikipedia luettelee marlim-brancon muiksi nimiksi myös marlim-azul ja espadarte-meca. Marlim-azul on kuitenkin sinimarliini, ja espadarte on portugaliksi miekkakala. Yksiselitteisiä ovat marlim-branco ja GBIF:n mukaan agulhão-branco.
”Espadon”. Ranskaksi GBIF listaa sen muun muassa nimellä Espadon — mutta se on miekkakalan, *Xiphias gladius*, nimi, ja miekkakalalle tämä sarja on omistanut oman ryhmän. Yksiselitteinen on makaire blanc (de l’Atlantique).
”Aguglia imperiale”. Italiankielinen Wikipedia kuvaa sitä ”hyvin samankaltaiseksi” kuin aguglia imperiale — joka on Välimeren marliini. Ja pelkkä aguglia on italiaksi nokkakalan nimi. Sisilian kielellä GBIF listaa valkomarliinille nimet Augghia pilligrina ja Augghia peddirina. Yksiselitteinen on marlin bianco.
”Valkoinen” — vai ”läntinen”? Japanilainen nimi ニシマカジキ tarkoittaa kirjaimellisesti ”läntistä makajikia”: マカジキ (makajiki) on japaniksi *Kajikia audax* (striped marlin), sen sisarlaji Indopasifiselta alueelta. ”Valkoista” nimessä ei ole lainkaan. Kreikaksi GBIF listaa vain nimen ”Marlinos Atlantikou”, ”Atlantin marliini” — joka voisi yhtä hyvin olla sinimarliini, jolle tämä sarja on omistanut oman ryhmän.

Jäljelle jää kysymys, josta jokainen tämän sarjan artikkeli alkaa: milloin. Syvyys, saalis ja saalistustapa on kerrottu yllä, ja ne pysyvät. Joka päivä muuttuu kaikki muu — ja juuri siinä ratkeaa, kannattaako päivä vesillä. Sen StrikeAhead laskee: se ottaa huomioon olosuhteet sinun vesilläsi ja kertoo, milloin reissu kannattaa. Ja koska sinistä vettä, reunoja ja virtausrajoja ei osaa lukea ensimmäisestä päivästä lähtien, StrikeAhead Pathfinder kertoo, kenen kanssa lähdet merelle: kuratoituja oppaita ja kippareita, henkilökohtaisesti tarkastettuja ennen listausta — lupa ja vakuutus —, varmennetuilla saaliilla mainoskuvien sijaan, ilman maksettua rankingia ja sinulle kalastajana ilman välityspalkkiota.

Kalasta oikealla hetkellä →