Purjekalan kalastus: maailman nopein kala — siimalla mitattuna

8. lokakuuta 2026

Lähes jokaisessa meren nopeimpien eläinten listassa se on kärjessä: purjekala. 109 km/h kertovat ruotsin-, hollannin- ja hepreankielinen Wikipedia, 110 km/h portugalinkielinen — viitaten Guinnessin ennätystenkirjaan —, 119 km/h espanjankielinen. Mistä luku on peräisin, kertoo venäjänkielinen Wikipedia: koesarjasta Long Keyn kalastusleirillä Floridassa, jossa purjekala eteni 91 metriä 3 sekunnissa. Ranskankielinen Wikipedia kertoo tarkemmin, mitä silloin juoksi: 91,4 metriä siimaa kolmessa sekunnissa — ja huomauttaa, että lähde puuttuu. Englanninkielinen puhuu kokeista 1920-luvulla. Kalamaailman kuuluisin nopeusennätys on siis peräisin kelalta. Uudemmat tutkimukset päätyvät venäjänkielisen Wikipedian mukaan kolmannekseen siitä. Ja Välimeren kannalta tällä kalalla on toinenkin tarina: FishBasen mukaan se tulee sinne kahdesta ovesta. Tämä artikkeli kertoo purjekalasta, suku *Istiophorus* — saksaksi Fächerfisch tai Segelfisch, englanniksi sailfish, ranskaksi voilier, espanjaksi pez vela, italiaksi pesce vela, portugaliksi peixe-vela, japaniksi バショウカジキ (bashōkajiki).

Ennätys, jonka kalastuskela teki

Saksankielinen Wikipedia kutsuu vanhoja arvoja varovasti ”väitetyiksi”: 40–59 solmua, noin 75–110 km/h. Uudemmat tutkimukset, se kirjoittaa, antavat aihetta vahvaan epäilyyn; niiden mukaan purjekala ei ylitä 36 km/h:n nopeutta, ja eräs uusi tutkimus arvioi teoreettisesti saavutettavan huippunopeuden 36–45 km/h:ksi. Englanninkielinen Wikipedia mainitsee aiempana arviona jopa 35 metriä sekunnissa, noin 125 km/h; vuosien 2015 ja 2016 tutkimukset päätyisivät enintään 10–15 metriin sekunnissa (35–55 km/h). Saalista jahdatessa mitattiin spurtteja, joiden nopeus oli 7 metriä sekunnissa — noin 25 km/h —, eikä yksikään ylittänyt 10 metriä sekunnissa. Pisimmälle menee japaninkielinen Wikipedia: Meressä mitattuna purjekala ui keskimäärin noin 2 km/h, ja lähettimellä seuratut kalat saavuttivat enintään noin 8 km/h — rehellisellä lisäyksellä, ettei kukaan voi sanoa, uiko kala silloin todella täysillä. Nopeaksi se on silti rakennettu: Kovassa vauhdissa se laskee purjeen selässä olevaan uraan, samoin peräevän ja pitkät vatsaevät (venäjän- ja saksankielinen Wikipedia). Uimarakkoa sillä ei venäjänkielisen Wikipedian mukaan ole.

Mistä tunnistat sen

Tuntomerkin näkee saksankielisen Wikipedian mukaan jo veneestä, kun kala ui aivan pinnan alla: valtava, purjemainen ensimmäinen selkäevä, joka on korkeampi kuin ruumis sen korkeimmalta kohdalta. Evä alkaa takaraivolta ja ulottuu lähes pieneen toiseen selkäevään asti; edestä se on englanninkielisen Wikipedian mukaan suoraan katkaistu, ja korkeimmillaan se on keskeltä. Ruumis on pitkänomainen ja sivuilta voimakkaasti litistynyt (saksankielinen Wikipedia). Yläleuka jatkuu pitkäksi, kapeaksi nokaksi, joka on poikkileikkaukseltaan pyöreä — kuten kaikilla marliineilla ja toisin kuin miekkakalalla (saksankielinen Wikipedia, FishBase). Leuoissa ja kitalaessa on hienoja, harjamaisia pikkuhampaita, siivilähampaat puuttuvat (FishBase). Vatsaevät ovat hyvin pitkät ja kapeat, ulottuvat lähes peräaukkoon asti ja voidaan laskea kuoppaan. Pyrstönvarressa on kummallakin puolella kaksi köliä, ja ihoa peittävät pienet, upotetut suomut, joissa on yksi tai kaksi tylppää kärkeä (FishBase).

Väri: yläpuoli tumma, sen alla noin 20 sinertävää juovaa, vatsa vaalean hopeinen (FishBase). Purjeen iho on sinimusta ja täynnä tummia pilkkuja; peräevien tyvi hohtaa usein hopeanvalkoisena, muut evät ovat mustanruskeita tai tummansinisiä (FishBase). Mihin suuntaan juovat kulkevat, ei ole niin selvää kuin miltä kuulostaa — ks. alempana. Ja se pystyy muuttamaan niitä: Englanninkielisen Wikipedian mukaan jotkin lähteet kertovat purjekalojen vaihtavan väriä hämätäkseen saalista, näyttääkseen mielialaansa tai viestiäkseen keskenään; italiankielisen Wikipedian mukaan iho vaalenee tai tummuu mielentilan mukaan, ja joskus selkään ilmestyy juovia.

Koko: FishBase ilmoittaa Intian ja Tyynenmeren purjekalan, *Istiophorus platypterus*, enimmäispituudeksi 348 cm (haarukkapituus), tavalliseksi pituudeksi 270 cm ja suurimmaksi julkaistuksi painoksi 100,2 kg — mikä sopii yhteen ranskankielisen Wikipedian mainitseman urheilukalastusennätyksen kanssa: 100,24 kg, saatu vuonna 1947 Santa Cruzin saaren edustalta Ecuadorista. Atlantin purjekalalle, *Istiophorus albicans*, FishBase ilmoittaa 315 cm, tavallisesti 240 cm, ja enintään 58,1 kg. Naaraat kasvavat suuremmiksi; ranskankielisen Wikipedian mukaan se on sukupuolten ainoa näkyvä ero, saksankielisen mukaan hyvin suuret yksilöt ovat aina naaraita.

Kahdesta ovesta Välimereen

Onko purjekaloja yksi vai kaksi, on kiistanalaista (ks. alempana) — FishBase pitää niitä kahtena, ja Välimeren kannalta se on paljastavaa. Intian ja Tyynenmeren lajista FishBase kirjoittaa, että se on levinnyt Välimereen Punaisestamerestä Suezin kanavan kautta; englanninkielinen Wikipedia kutsuu sitä lessepsiläiseksi tulokkaaksi, saksan- ja venäjänkielinen sanovat saman. Atlantin lajista FishBase kirjoittaa: se vaeltaa Välimereen — mikä on todettu pääasiassa nuorista kaloista. Myös italiankielinen Wikipedia kertoo Välimerestä pyydetyistä etenkin nuorista yksilöistä. Ensimmäinen ovi on siis Suezin kanava idässä, toinen Gibraltarinsalmi lännessä. Ja saksankielisessä Wikipediassa on vielä yksi asia: Välimeren lisäksi kaksi populaatiota kohtaavat vain Etelä-Afrikan rannikolla ja voivat sekoittua siellä. Välimeri on siis yksi vain kahdesta paikasta, joissa kaksi purjekalaa kohtaavat — jos niitä ylipäätään on kaksi.

Mitä mikään lähteistä ei kerro: kuinka yleinen se on Välimeressä. Mikään ei mainitse Välimeren kalastusta, mikään sesonkia, mikään apajaa. Suuret purjekala-apajat, jotka lähteet mainitsevat nimeltä, ovat muualla: venäjänkielisen Wikipedian mukaan Floridan, Kuuban, Kalifornian, Havaijin, Tahitin, Perun, Uuden-Seelannin ja Australian edustalla sekä Seychelleillä, japaninkielisen mukaan Etelä-Kiinan merellä Taiwanin, Filippiinien ja Malesian ympärillä, espanjankielisen mukaan Manzanillon edustalla Meksikossa. Afrikan edustan Atlantilta ranskankielinen Wikipedia mainitsee siellä pyydetyn suurimman purjekalan, 64,6 kg Lobiton edustalta Angolasta (2014), sekä kudun ympäri vuoden Länsi-Afrikan mannerjalustan yllä.

Missä se viihtyy ja mitä se syö

Levinneisyys: FishBase ilmoittaa Intian ja Tyynenmeren lajille 50° pohjoista – 43° eteläistä leveyttä; Atlantin lajille noin 40° pohjoista luoteis-, 50° pohjoista koillis-, 40° eteläistä lounais- ja 32° eteläistä kaakkois-Atlantilla. Venäjällä se on venäjänkielisen Wikipedian mukaan harvinainen ja esiintyy eteläisillä Kuriileilla ja Pietari Suuren lahdella, Japanissa japaninkielisen Wikipedian mukaan Tōhokusta etelään, harvoin eteläiseen Hokkaidōon asti.
Vesi: Se suosii 21–28 °C:n vettä ja oleskelee enimmäkseen harppauskerroksen yläpuolella, mutta voi myös sukeltaa syvemmälle (FishBase, saksankielinen Wikipedia). FishBase ilmoittaa 0–200 metriä, yleensä 30 metristä alkaen.
Lähellä maata: Kaikista marliineista se tulee japaninkielisen Wikipedian mukaan lähimmäs rannikkoa. Tiheimpänä se esiintyy FishBasen mukaan rannikoiden ja saarten lähellä; Atlantin laji siirtyy usein rannikkovesiin. Englanninkielinen Wikipedia mainitsee vahvan taipumuksen rannikoille, saarille ja riutoille — ja kuten Persianlahdella on havaittu, se voi kadota, kun koralliriutat katoavat.
Ravinto: ennen kaikkea kaloja, lisäksi äyriäisiä ja pääjalkaisia (FishBase). Saksankielinen Wikipedia luettelee sardiinit, puolinokkakalat, makrillit, huotrakalat, piikkimakrillit, hammasahvenet ja kurnusimput sekä paperinautilukset. Ranskankielisen Wikipedian mukaan se syö Floridan edustalla muun muassa tunniinaa, Taiwanin edustalla etenkin kuulamakrillia (*Auxis rochei*) — kahta pientä tonnikalaa, joille tämä sarja omistaa omat artikkelinsa. Mazatlánin edustalla Meksikossa 67 %:ssa tutkituista mahoista oli suurten kalmarien jäänteitä, Intian valtameressä 81 %:ssa kalaa, 31 %:ssa rapuja ja 25 %:ssa kalmaria (ranskankielinen Wikipedia). Se ottaa myös eläimiä pohjasta (FishBase), ranskankielisen Wikipedian mukaan esimerkiksi kurnusimppuja, pääjalkaisia ja kotiloita.
Saalistuskumppanit: Saksankielisen Wikipedian mukaan se saalistaa usein yhdessä delfiinien, haiden, marliinien, tonnikalojen ja dolfiinien kanssa.
Viholliset: Vastakuoriutuneena sitä saalistavat planktonia syövät eläimet; aikuisia purjekaloja syövät englanninkielisen Wikipedian mukaan enää vain suuret valtamerihait ja miekkavalaat.
Alivuokralainen: Aquamarine Fukushiman akvaariossa havaittiin japaninkielisen Wikipedian mukaan, miten imukala puhdisti purjekalaa loisista ja sai vastineeksi asua sen kiduskannen alla.

Saalistus: purje pystyyn, nokka poikittain

Purje pysyy englanninkielisen Wikipedian mukaan uidessa kokoon taitettuna ja nousee vasta hyökkäyksessä. Silloin se vaimentaa pään sivuttaista heilahtelua — nokka on saaliille vaikeampi havaita, ja purjekala pääsee sen kanssa lähelle parvea tai jopa sen sisään ennen iskua. Saksankielinen Wikipedia vertaa purjetta veneen köliin. Isku tehdään kahdella tavalla: lyhyellä näpäytyksellä tai laajalla, vaakasuoralla huitaisulla (englanninkielinen Wikipedia). Se syöksyy parveen vatsaevät painettuina, jarruttaa evät levitettyinä jyrkässä käännöksessä ja syö osuman saaneet kalat pää edellä (saksankielinen Wikipedia). Hyökkäystä kohden haavoittuu keskimäärin kaksi saaliskalaa, mutta vain 24 % hyökkäyksistä päättyy saaliiseen (englanninkielinen Wikipedia). Koska haavoittuneet kalat hidastuvat, jokainen purjekala hyötyy muiden iskuista — tutkijat kutsuvat tätä protokooperaatioksi. Kalat hyökkäävät yleensä yksi kerrallaan, ja jokaisella on mieluisin puoli: Jotkut iskevät vasemmalle, toiset oikealle, ja se, jolla on vahva mieltymys, saa enemmän saalista. Koska ryhmässä kumpaakin tyyppiä on suunnilleen yhtä paljon, parvi ei voi ennustaa, mistä seuraava isku tulee (englanninkielinen Wikipedia). Pakenevat sardiinit kääntyvät sivuun, ja siksi purjekala hyökkää niiden kimppuun yleensä takaapäin — sinne, minne haavoittuneet, hitaammat kalat kerääntyvät.

Purjeella voi olla toinenkin tehtävä: Meribiologit arvelevat englannin- ja hepreankielisen Wikipedian mukaan, että se toimii lämmityksenä ja jäähdytyksenä — siinä kulkee paljon verisuonia, ja purjekalat nostavat sen usein pystyyn ennen nopeita spurtteja tai niiden jälkeen pinnalla. Venäjänkielinen Wikipedia kuvaa, kuinka ne ajelehtivat hitaasti pinnalla purje täysin pystyssä veden yllä. Siitä tulevat myös nimet: *Istiophorus* tarkoittaa FishBasen mukaan ”purjeenkantajaa”, kreikan sanoista istios (purje) ja pherein (kantaa). Japanilainen nimi バショウ (bashō) vertaa japaninkielisen Wikipedian mukaan purjetta banaanikasvin lehteen ja sen suoriin lehtisuoniin.

Metri ensimmäisenä vuonna — ja miljoonia munia

Purjekalat kasvavat nopeasti: englanninkielisen Wikipedian mukaan 1,2–1,5 metriä yhdessä ainoassa vuodessa, venäjänkielisen mukaan jopa 1,5–2 metriä. Ranskankielinen Wikipedia mainitsee 100 cm kaksivuotiaana ja sukukypsyyden kahden ja puolen vuoden iässä; FishBase ilmoittaa Atlantin lajin pituudeksi ensimmäisellä sukukypsyydellä 133,5 cm. FishBasen mukaan Tyynenmeren tropiikissa ja subtropiikissa kudetaan ympäri vuoden, eniten paikallisena kesänä — pareittain tai niin, että kaksi tai kolme koirasta seuraa naarasta. Floridan edustalla kalat siirtyvät kutemaan mataliin rannikkovesiin: Naaraat uivat verkkaisesti purje pystyssä yhden tai useamman koiraan seuraamina (FishBase). 33,4 kg painava naaras laski siellä yhden kauden aikana jopa 4,8 miljoonaa munaa kolmessa erässä (FishBase, saksankielinen Wikipedia). Munat ovat 0,85–1,3 mm:n kokoisia, ja niissä on öljypisara, joka pitää ne leijumassa (FishBase, saksankielinen Wikipedia). Japaninkielinen Wikipedia mainitsee Japanin kaloille kutuajaksi huhti–elokuun Filippiinien itäpuolella; nuorilla kaloilla ensimmäinen ja toinen selkäevä ovat vielä yhdessä ja erkanevat vasta kasvun myötä. Venäjänkielinen Wikipedia mainitsee yleisesti elo–syyskuun.

Miten sitä pyydetään — ja mitä sinun kannattaa tietää

FishBase luokittelee sen urheilukalaksi ja kaupallisesti hyödynnetyksi; sitä pyydetään etenkin pitkäsiimoilla ja seisovilla verkoilla, joskus vetouistelemalla ja harppuunalla. Englanninkielisen Wikipedian mukaan se päätyy yleensä tonnikalanpyytäjien pitkäsiimoille sivusaaliina, sitä pidetään marliineja vähempiarvoisena ja se vapautetaan yleensä; urheilukalastajat arvostavat sitä taistelunhaluisena kalana. Koska se kaikista marliineista ilmaantuu useimmin lähelle rannikkoa, se on japaninkielisen Wikipedian mukaan suosittu vetouistelussa. Espanjankielinen Wikipedia kuvaa väsytystä: voimakkaita syöksyjä veden alla ja näyttäviä hyppyjä; kalastetaan elävällä ja kuolleella syötillä, uistimilla ja tekokalmareilla. Venäjänkielinen Wikipedia kertoo, että Ernest Hemingway kuului sen kalastajiin ja että Havannassa järjestetään hänen muistokseen joka vuosi kalastuskilpailu. Täysin koukuttoman menetelmän kuvaa suomenkielinen Wikipedia Meksikosta: noin 30 cm pitkää, auki purettua köydenpätkää vedetään veneen perässä, ja purjekala takertuu nokastaan sen säikeisiin. Suomenkielinen lähde selittää tämän nokan ”imukupeilla” — FishBase ja saksankielinen Wikipedia tuntevat nokassa vain hienoja pikkuhampaita. Ja varoitus englanninkielisestä Wikipediasta: 45 kg painava purjekala pisti naista nivuseen, kun tämän seurue yritti pyydystää sitä.

⚠️ Seuraava on päätelmä sen biologiasta, ei lähdetieto: Kalaa, joka saalistaa harppauskerroksen yläpuolella 21–28 °C:n lämpöisessä vedessä, tulee kaikista marliineista lähimmäs rannikoita ja saaria ja seuraa pikkukalaparvia, etsitään sieltä, missä syöttikalat liikkuvat lämpimässä pintavedessä. Kala, joka Atlantilla saavuttaa FishBasen mukaan vajaat 60 kg, on marliinia kevyempi mutta vaatii nopean, hyppyjä täynnä olevan väsytyksen. Välimeressä se on lähteiden perusteella harvinainen vieras — joka saa sieltä sellaisen, on saanut koukkuunsa harvinaisuuden: valokuvaa, väsytä lyhyesti, irrota vedessä. Ja koska se on vaarantunut ja nokka voi vahingoittaa: Pidä kädet erossa nokan kärjestä, äläkä nosta kalaa veneeseen, jos se on tarkoitus vapauttaa.

Keittiöön: FishBase luokittelee sen vaarattomaksi; sitä käytetään tuoreena, savustettuna ja pakastettuna, myös sashimiin ja sushiin, grillattuna tai paistettuna. Japaninkielinen Wikipedia kuvaa lihaa säikeiseksi, vähärasvaiseksi ja punaiseksi ja maukkaaksi etenkin kesällä ja syksyllä, mutta vähemmän hienoksi kuin muiden marliinien lihaa; kuinka hyvin se säilyy tuoreena, riippuu paljon siitä, kuinka nopeasti kala lopetetaan pyynnin jälkeen — kalastajat tarttuvat siksi nokkaan ja tainnuttavat kalan yhdellä iskulla päähän. Italiankielinen Wikipedia kutsuu lihaa maukkaaksi ja maksaa A-vitamiinipitoiseksi.

Entä kanta? IUCN luokittelee purjekalan ”vaarantuneeksi” (Vulnerable) (FishBase: arvioitu 1. toukokuuta 2021) ja käsittelee sitä englanninkielisen Wikipedian mukaan yhtenä maailmanlaajuisena lajina. Atlantin lajin FishBase merkitsee ”arvioimattomaksi”; espanjankielinen Wikipedia kutsuu molempia jopa sukupuuton uhkaamiksi. Saksankielisen Wikipedian mukaan Intian valtameren kanta on noin 87 % maailman kannasta ja liikakalastettu, ja se on pienentynyt 27–33 % 12 vuodessa; vuonna 2017 saalis oli 34 891 tonnia, reilusti yli 25 000 tonnin enimmäismäärän. Itäisen Atlantin kanta olisi romahtanut noin 60 % 12 vuodessa; vain läntisellä Atlantilla suunta on ylöspäin. Alamitat, saaliskiintiöt ja vapautusvelvoitteet jokainen maa säätää itse — tarkista ne paikan päällä.

Seitsemän ristiriitaa, jätetty auki

Yksi laji vai kaksi? FishBase on ristiriidassa itsensä kanssa: Intian ja Tyynenmeren lajin sivulla se seuraa Nakamuraa (1990) ja pitää lajeja kahtena, Atlantin lajin sivulla taas todetaan, että tämä on Eschmeyerin kalaluettelon mukaan (Collette 2006:n pohjalta) synonyymi — ”useat kirjoittajat” pitävät sitä kuitenkin omana lajinaan. GBIF pitää molempia hyväksyttyinä lajeina, IUCN vain yhtä. Englanninkielinen Wikipedia: perimästä (mtDNA), ruumiin mitoista ja laskettavista tuntomerkeistä ei löytynyt eroja, ja useimmat asiantuntijat näkevät yhden lajin. Venäjänkielinen: lajit on yhdistetty. Saksankielinen: yhä useammin yksi.
Kuinka nopea? Ks. yllä: 109, 110, 111, 119 ja 125 km/h vanhemmissa tiedoissa, 90 km/h italiankielisessä Wikipediassa, 100 km/h venäjän- ja japaninkielisessä — vastaan 36, 35–55 ja 25 km/h uudemmissa mittauksissa ja keskimäärin noin 2 km/h japaninkielisen Wikipedian mukaan. Espanjankielinen kutsuu sitä valtamerten toiseksi nopeimmaksi asukkaaksi mustan marliinin jälkeen.
Lämmintä vai kylmää vettä? Englanninkielinen Wikipedia kirjoittaa, että purjekalat elävät kaikkien valtamerten kylmemmissä ulappavesissä. FishBase kutsuu sitä subtrooppiseksi ja Atlantin lajia 21–28 °C:n kalaksi, samoin saksankielinen Wikipedia; venäjänkielinen mainitsee trooppiset, subtrooppiset ja lauhkeat vedet.
Poikki- vai pitkittäisjuovia? FishBase: noin 20 sinertävää pystysuoraa juovaa, ranskankielinen Wikipedia samoin pystysuoria. Saksankielinen: noin 20 pitkittäisjuovaa vaaleansinisistä täplistä. Englanninkielinen sivu Atlantin purjekalasta: noin kaksikymmentä vaakasuoraa juovaa.
Kuinka suuri, kuinka painava? FishBase: 348 cm ja 100,2 kg (Intian ja Tyynenmeren alue), 315 cm ja 58,1 kg (Atlantti) — Atlantin ennätys Angolasta on ranskankielisen Wikipedian mukaan suurempi, 64,6 kg. Saksankielinen Wikipedia ilmoittaa enimmäispituudeksi 3,80 m, japaninkielinen 3,3 m ja 20–100 kg, venäjänkielinen 3,5 m ja noin 100 kg, englanninkielinen harvoin yli 90 kg ja yleensä enintään 3 m, suomenkielinen 45–55 kg täysikasvuisille kaloille. Ja espanjankielinen kirjoittaa, että vuonna 1963 pyydetyt purjekalat painoivat keskimäärin 120 kg — enemmän kuin mikään FishBasen enimmäispaino.
Kuinka nopeasti se kasvaa, kuinka vanhaksi se elää? Ensimmäisenä vuonna 1,2–1,5 m (englanninkielinen Wikipedia) tai 1,5–2 m (venäjänkielinen) — tai 1 m kaksivuotiaana (ranskankielinen). Iästä: FishBase 13 vuotta Intian ja Tyynenmeren lajille mutta vain 4 vuotta Atlantin lajille, kuten myös italiankielinen Wikipedia. Ranskankielinen mainitsee 7 vuotta Floridan edustalla, 11 (koiraat) ja 12 (naaraat) Taiwanin edustalla ja 13 elinajanodotteena, japaninkielinen 4–10, venäjänkielinen 13–15 vuotta.
Yksineläjä vai laumasaalistaja? Japaninkielinen Wikipedia: yksin tai muutaman kalan pienissä ryhmissä. FishBase: 3–30 yksilön parvia tai löyhiä kerääntymiä laajoilla alueilla. Saksankielinen: saalistusryhmiä jopa 70 yksilöä — englanninkielisen Wikipedian mukaan 70 on kuitenkin matemaattisen mallin tulos siitä, mihin ryhmäkokoon asti yhteinen saalistus kannattaa, ei laskettu määrä. Ja saalistusmenestys: englanninkielisen Wikipedian mukaan 24 % hyökkäyksistä, saksankielisen mukaan joka viides.

Viisi nimeä, jotka johtavat väärään kalaan

”Espadon voilier”. Ranskaksi sitä kutsutaan ranskankielisen Wikipedian ja GBIF:n mukaan myös nimellä espadon-voilier, ”purjemiekkakala”. Espadon on kuitenkin miekkakala, *Xiphias gladius* — eri heimoa, ja sillä on litteä, teräväsärmäinen miekka eikä lainkaan vatsaeviä (saksankielinen Wikipedia). Sille tämä sarja omistaa oman ryhmänsä.
”Marliini”. Arabiankielinen Wikipedia kutsuu sitä nimellä مرلين شراعي, ”purjemarliini”, espanjankielinen sivu Atlantin lajista kirjoittaa sen olevan tunnettu marliinina, ja italiankielinen kutsuu sitä ”marliiniksi”. Purjekalojen heimoon (Istiophoridae), johon marliinitkin kuuluvat, se todella kuuluu, ja saksankielisen Wikipedian mukaan se on jopa sinimarliinin sisarryhmä. Suku on kuitenkin oma, *Istiophorus* — ja espanjankielinen Wikipedia muistuttaa itse, ettei sukuja *Istiophorus*, *Makaira* ja *Tetrapturus* pidä sekoittaa keskenään.
”Tyynenmeren” purjekala Välimeressä. Espanjan-, italian- ja hollanninkielinen Wikipedia kutsuvat lajia *I. platypterus* Tyynenmeren purjekalaksi (pez vela del Pacífico, pesce vela del Pacifico, Pacifische zeilvis), ja tanskaksi GBIF antaa vain nimen ”Pacifisk sejlfisk”. Mutta juuri tämä ”tyynenmerellinen” tulee FishBasen mukaan Suezin kanavan kautta Välimereen. Lisäksi italiankielinen Wikipedia kutsuu sitä ensimmäisessä virkkeessään nimellä ”pesce vela atlantico” — toisen lajin nimellä.
”Agulhão”, ”Парусник”, ”purjemarliini”. Portugaliksi GBIF antaa sille nimet Agulhão ja Agulhão-bandeira, portugalinkielinen Wikipedia nimen agulhão-vela — mutta agulhão on myös sinimarliinin nimi (GBIF: agulhão-negro); yksiselitteinen on vain peixe-vela. Venäjän Парусник tarkoittaa myös purjealusta, minkä vuoksi venäjänkielinen Wikipedia on nimennyt artikkelin ”Парусник (рыба)”. Ja suomen purjemarliini kuulostaa purjekalalta, mutta GBIF ei anna nimeä sille vaan sinimarliinille; purjekalan suomenkielinen nimi on purjekala.
Monta nimeä Japanissa — ja suomeksi kaksi. Japaninkielinen Wikipedia luettelee monia paikallisia nimiä, muun muassa ビョウブサシ (Toyama, Ishikawa), ミノカジキ (Kanagawa) ja アキタロウ, ”syys-Tarō”, Kagoshimassa — koska siellä sitä pyydetään etenkin syksyllä. Entä suomeksi? GBIF antaa nimet Purjekala ja Atlantinpurjekala; suomenkielinen Wikipedia käyttää nimeä purjekala lajista *I. platypterus* ja atlantinpurjekala lajista *I. albicans*. Saksaksi GBIF antaa vain nimet Fächerfisch ja Indopazifischer Fächerfisch; saksankielinen Wikipedia kutsuu sitä nimellä Fächerfisch, ”usein myös Segelfisch”, ja toista lajia nimellä Atlantischer Fächerfisch. Välimeren marliini, ainoa marliini, joka viettää koko elämänsä Välimeressä, ja sinimarliini saavat tässä sarjassa omat ryhmänsä.

Jäljelle jää kysymys, josta jokainen tämän sarjan artikkeli alkaa: milloin. Syvyys, saalis ja saalistustapa on kerrottu yllä, ja ne pysyvät. Joka päivä muuttuu kaikki muu — ja juuri siinä ratkeaa, kannattaako päivä vesillä. Sen StrikeAhead laskee: se ottaa huomioon olosuhteet sinun vesilläsi ja kertoo, milloin reissu kannattaa. Ja koska lämmintä rannikkovettä ja siinä liikkuvia parvia ei osaa lukea ensimmäisestä päivästä lähtien, StrikeAhead Pathfinder kertoo, kenen kanssa lähdet merelle: kuratoituja oppaita ja kippareita, henkilökohtaisesti tarkastettuja ennen listausta — lupa ja vakuutus —, varmennetuilla saaliilla mainoskuvien sijaan, ilman maksettua rankingia ja sinulle kalastajana ilman välityspalkkiota.

Kalasta oikealla hetkellä →