Sinimarliinin kalastus: jättiläinen, josta kukaan ei tiedä, onko lajeja yksi vai kaksi

7. lokakuuta 2026

FishBasen sinimarliinia käsittelevällä sivulla on poikkeuksellisen rehellinen lause. FishBase noudattaa Nakamuran (1985) FAO-luetteloa ja pitää Atlantin sinimarliinia, *Makaira nigricans*, ja Intian ja Tyynenmeren sinimarliinia, *Makaira mazara*, kahtena lajina — ennen kaikkea siksi, että niiden kylkiviivan kuvio on erilainen. Heti perään todetaan: Monet tutkijat pitävät juuri tätä tuntomerkkiä riittämättömänä ja näkevät vain yhden ainoan lajin, joka elää Atlantissa, Tyynessämeressä ja Intian valtameressä. Englanninkielinen Wikipedia sanoo, että molempia ”pidetään yleensä yhtenä lajina”, saksankielinen kirjoittaa, että tutkimus tunnustaa ”yhä useammin” enää yhden — japaninkielinen sen sijaan käsittelee ne nimenomaan erikseen. Euroopassa kalastavalle kysymys on vähemmän akateeminen kuin miltä se kuulostaa: Täällä vastaan tuleva sinimarliini on joka tapauksessa Atlantin laji. Englanninkielinen Wikipedia mainitsee sen urheilukalastuksen itäisellä Atlantilla Algarvesta Angolaan, muun muassa Azoreilla, Kanariansaarilla, Kap Verdessä, Madeiralla ja Ascensionilla. Tämä artikkeli kertoo sinimarliinista, *Makaira nigricans* — saksaksi Blauer Marlin, englanniksi blue marlin, ranskaksi makaire bleu, espanjaksi aguja azul, italiaksi marlin azzurro, portugaliksi marlim-azul, japaniksi ニシクロカジキ (nishikurokajiki).

Miekka, tikari — vai sittenkin onni?

Sinimarliini kuuluu purjekalojen heimoon (Istiophoridae), johon kuuluvat myös purjekala ja muut marliinit (FishBase, saksankielinen Wikipedia). Jo sukunimestä lähteet alkavat kiistellä: Englannin- ja italiankielisen Wikipedian mukaan *Makaira* tulee kreikan sanasta machaira, joka tarkoittaa lyhyttä miekkaa tai käyrää tikaria, ja latinan sanasta machaera, ”miekka”. FishBase taas kääntää sanan makaira merkityksellä ”onnellinen, rikas”. Lajinimestä kaikki ovat yhtä mieltä: *nigricans* tarkoittaa saksankielisen Wikipedian mukaan ”mustahkoa, tummaa”, englanninkielisen mukaan ”mustaksi muuttuvaa”. Lajin kuvasi ranskalainen Bernard Germain de Lacépède vuonna 1802 (FishBase) — venäjänkielisen Wikipedian mukaan pelkän piirroksen perusteella; tyyppiyksilöä ei ole. Japaninkielinen Wikipedia ilmoittaa ensikuvauksen vuodeksi 1908.

Mistä tunnistat sen

Ruumis on pitkänomainen ja sivuilta vain vähän litistynyt; korkeimmillaan se on heti pään takana, ja sen jälkeen se madaltuu taaksepäin yhä enemmän (saksankielinen Wikipedia). Kuono on pitkä ja vankka ja poikkileikkaukseltaan pyöreä — se erottaa kaikki purjekalat miekkakalasta, jonka miekka on litteä ja reunoiltaan terävä (saksankielinen Wikipedia). Ensimmäinen selkäevä ulottuu suurimman osan selän pituudesta; sen etuosa kohoaa terävänä, mutta jää aina matalammaksi kuin ruumis on korkea. Sitä tukee saksan- ja englanninkielisen Wikipedian mukaan 39–43 evänsädettä, toista selkäevää 6–7. Pitkät, kapeat rintaevät (19–22 sädettä) voi painaa tiiviisti ruumista vasten, ensimmäisen peräevän ja pyrstön uriin — se tekee kalasta virtaviivaisen (englanninkielinen Wikipedia). Pyrstönvarressa on kummallakin puolella kaksi vahvaa köliä. Ihoa peittävät paksut, luiset, pitkänomaiset suomut. Tuntomerkki, jota aikuisissa kaloissa tuskin enää näkee: Kylkiviiva muodostaa kanaverkkoa muistuttavan verkoston, joka näkyy selvästi nuorissa kaloissa ja myöhemmin katoaa ihon alle (saksankielinen Wikipedia). Juuri tämän verkoston vuoksi FishBase erottaa sen Intian ja Tyynenmeren marliinista — jonka kylkiviiva koostuu japaninkielisen Wikipedian mukaan yksinkertaisista silmukoista.

Väri: yläpuoli mustansininen, alapuoli hopeanvalkoinen, välissä noin 15 riviä vaaleita, koboltinsinisiä juovia, jotka koostuvat pyöreistä täplistä tai kapeista poikkijuovista (FishBase, englanninkielinen Wikipedia). Ensimmäinen selkäevä on tummansininen tai lähes musta eikä siinä ole täpliä tai laikkuja; muut evät ovat ruskeanmustia, joskus tummansinisen vivahteisia; peräevien tyvi hohtaa hopeanvalkoisena (FishBase). Muiden purjekalojen tavoin se pystyy vaihtamaan väriä hyvin nopeasti — sen tekevät mahdolliseksi iridoforit, valoa heijastavat ihosolut (englanninkielinen Wikipedia). Venäjänkielisen Wikipedian mukaan se muuttuu saalistaessaan yleensä kirkkaansiniseksi, saksankielisen mukaan juovien kontrasti riippuu sen mielialasta.

Koko: FishBase ilmoittaa enimmäiskokonaispituudeksi 500 cm, tavalliseksi pituudeksi 290 cm ja raskaimmaksi julkaistuksi painoksi 636 kg. Se on samalla IGFA:n maailmanennätys: 1 402 paunaa ja 2 unssia, pyydetty Brasilian Vitórian edustalta (englanninkielinen Wikipedia). Naaraat kasvavat englanninkielisen Wikipedian mukaan jopa neljä kertaa niin painaviksi kuin koiraat, jotka painavat harvoin yli 160 kg. Vähintään 1 000 paunan (reilut 450 kg) kaloja kalastajat kutsuvat nimellä ”grander”.

Missä se viihtyy ja mitä se syö

Levinneisyys: FishBasen mukaan Atlantilla, trooppisilla ja lauhkeilla vesillä, 50° pohjoista ja 45° eteläistä leveyttä välillä, 22–31 °C:n lämpötilassa, pitkiä matkoja vaeltava kala. Saksankielinen Wikipedia kutsuu sitä kaikista purjekaloista voimakkaimmin tropiikkiin sidotuksi; läntisellä Atlantilla se on saalistilastojen mukaan yleisempi kuin itäisellä, jossa sitä esiintyy englanninkielisen Wikipedian mukaan lähinnä Afrikan edustalla 25° pohjoista ja 25° eteläistä leveyttä välillä. Kesällä sen alue laajenee lauhkeille leveysasteille, talvella se vetäytyy kohti päiväntasaajaa; lännessä sen sijainnin määräävät lämpimät virtaukset, kuten Golfvirta (englanninkielinen Wikipedia). Pohjoisessa alue ulottuu suomenkielisen Wikipedian mukaan Espanjan luoteisrannikolle.
Elinympäristö: avoimen valtameren kala, kaukana maasta (englanninkielinen Wikipedia). Se elää yleensä yksin, harvoin parvissa (FishBase). Veden värillä on merkitystä: Meksikonlahden pohjoisosassa se suosii selvästi sinistä vettä (FishBase). Useimmat kalat löytyvät englanninkielisen Wikipedian mukaan yli 24 °C:n vedestä; niitä on mitattu 21,7–30,5 °C:n pintalämpötiloissa.
Syvyys: FishBase ilmoittaa 0–1 000 metriä. Saksankielisen Wikipedian mukaan se elää ylimmässä 200 metrissä, englanninkielisen mukaan se liikkuu pinnan ja noin 100 metrin välillä — öisin yleensä lähellä pintaa, päivisin syvemmällä, lämpötilan ja hapen rajoittamana. Ranskankielinen Wikipedia mainitsee pääasialliseksi vyöhykkeeksi ylimmät 40 metriä.
Ravinto: ennen kaikkea kaloja, lisäksi mustekaloja ja kalmareita; se syö päivisin (FishBase), trofiataso 4,5. Englanninkielisen Wikipedian mukaan suuren osan muodostavat pienet parvitonnikalat, kuten fregattimakrillit (suku *Auxis*) ja boniitit; mutta se nappaa myös saaliita, jotka ovat yhtä suuria kuin valkomarliini tai noin 100 paunan keltaevä- ja isosilmätonnikalat. Saksankielinen Wikipedia mainitsee Guineanlahdelta saadun 290 kg:n marliinin, joka oli niellyt 50 kg:n isosilmätonnikalan.
Kuono aseena: Englanninkielisen Wikipedian mukaan oli pitkään kiistanalaista, saalistavatko marliinit kuonollaan. Vuonna 2007 tehdyssä japanilaisessa tutkimuksessa tutkittiin 227 sinimarliinia ja löydettiin 130 sulamatonta saaliseläintä, joissa oli kuonon aiheuttamiksi tulkittuja pisto-, viilto- ja muita haavoja. Se iskee kuonollaan saaliin tainnoksiin tai haavoittuneeksi ja palaa sitten syömään.
Vaellukset: Merkittyjä kaloja on vaeltanut Karibian, Venezuelan ja Bahaman välillä sekä Yhdysvaltain Neitsytsaarilta Länsi-Afrikkaan. Delawaren edustalla merkitty marliini pyydettiin uudelleen Mauritiuksen edustalta Intian valtamerestä — 9 254 mailin jälkeen (englanninkielinen Wikipedia).
Nopeus: Tässä luvut eroavat rajusti, katso alempaa. Englanninkielinen Wikipedia mainitsee usein lainatuksi huippunopeudeksi 72 km/h, mutta suurimman osan ajasta se uisi alle 4,5 km/h.

Seitsemän miljoonaa munaa — ja kutu Portugalin edustalla

Sinimarliini tulee englannin- ja saksankielisen Wikipedian mukaan sukukypsäksi kahden–neljän vuoden iässä — koiraat 35–44 kg:n, naaraat 47–61 kg:n painoisina. Kutu ajoittuu loppukesään ja syksyyn, Pohjois-Atlantilla saksankielisen Wikipedian mukaan heinäkuusta lokakuuhun. Naaras voi kutea yhden kauden aikana jopa neljästi ja laskea kerralla yli seitsemän miljoonaa munaa, kunkin noin 1 mm:n kokoisen (englanninkielinen Wikipedia). Toukat ajelehtivat vapaassa vedessä ja kasvavat englanninkielisen Wikipedian mukaan jopa 16 mm päivässä; niitä on löydetty etenkin Yhdysvaltain kaakkoisrannikon edustalta, Karibialta ja Brasilian edustalta. Euroopan kannalta kiinnostavaa: Englanninkielisen Wikipedian mukaan sinimarliinit vaeltavat kesä- ja heinäkuussa kutemaan Portugalin edustan kansainvälisille vesille — ja juuri siellä ne kärsivät saman lähteen mukaan erityisesti liikakalastuksesta. Englanninkielisen Wikipedian mukaan koiraat elävät jopa 18- ja naaraat 27-vuotiaiksi; FishBase ilmoittaa radiohiilitutkimuksen perusteella enimmäisiäksi vajaat 20 vuotta.

Miten sitä pyydetään — ja mitä sinun kannattaa tietää

FishBase luokittelee sen urheilukalaksi ja kaupallisesti hyödynnetyksi; hintaluokka on ”korkea”. Urheilukalastuksen historia alkaa englanninkielisen Wikipedian mukaan 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Bahamalla, kun Van Campen Heilnerin ja S. Kip Farringtonin kaltaiset edelläkävijät tutkivat Biminin ja Cat Cayn vesiä. Zane Grey ja Ernest Hemingway kalastivat sitä Florida Keysillä, Bahamalla ja Kuuban edustalla ja kirjoittivat siitä paljon; Hemingwayn teoksessa ”Vanhus ja meri” kalastaja Santiago kamppailee Kuuban edustalla kolme päivää sinimarliinin kanssa (englanninkielinen Wikipedia). Bahamalla se on kansalliskala ja esiintyy valtion vaakunassa, Bermudalla se koristaa 5 dollarin seteliä. Saksankielinen Wikipedia kuvaa väsytystä: pitkä kamppailu ja näyttäviä hyppyjä vedestä.

⚠️ Seuraava on päätelmä sen biologiasta, ei lähdetieto: Kalaa, joka saalistaa yksin sinisessä, lämpimässä valtamerivedessä, liikkuu päivisin pinnan ja noin 100 metrin välillä ja seuraa parvitonnikaloja, etsitään kaukaa ulkomereltä — sieltä, missä vesi on yli 24 °C lämmintä ja pienet tonnikalat liikkuvat. Kala, joka voi painaa yli 600 kg, vaatii raskaat big game -välineet ja kokeneen miehistön. Eurooppalaisille kalastajille dokumentoidut apajat ovat Atlantilla: Algarvessa sekä Azorien, Madeiran, Kanariansaarten ja Kap Verden ympärillä. Ja koska englanninkielisen Wikipedian mukaan vapautettujen marliinien eloonjäämisaste on alhainen — pyynnissä syntyneiden vammojen vuoksi —, vapauttaessa jokainen minuutti ratkaisee: lyhyt väsytys, pidä kala vedessä, irrota se hellävaraisesti.

Keittiöön: FishBase luokittelee sen vaarattomaksi. Sen liha on englanninkielisen Wikipedian mukaan suhteellisen rasvaista, ja Japanissa sitä arvostetaan erityisesti sashimina; suomenkielinen Wikipedia kuvaa sitä vaaleaksi ja hyvälaatuiseksi. Varoitus englanninkielisestä Wikipediasta: Raskasmetallit kertyvät siihen, ja vuonna 2017 Texasin luonnonvaraviranomainen antoi kaikista Texasin edustalta pyydetyistä sinimarliineista elohopean vuoksi syöntivaroituksen.

Entä kanta? IUCN luokittelee sen ”vaarantuneeksi” (Vulnerable) (FishBase: arvioitu 10. toukokuuta 2021). Saksankielinen Wikipedia kirjoittaa, että kantaa pidetään Atlantilla ja Intian valtameressä liikakalastettuna; maailman populaatio olisi pienentynyt vuosina 1987–2014 noin 33–37 %. Greenpeace lisäsi sen vuonna 2010 ruokakalojen punaiselle listalleen (englanninkielinen Wikipedia). FishBase arvioi sen palautumiskyvyn ”alhaiseksi” — kannat tarvitsevat 4,5–14 vuotta kaksinkertaistuakseen —, haavoittuvuuden kalastukselle ”kohtalaisesta korkeaan” (52/100) ja ilmastonmuutokselle samoin (50/100). Suurimman paineen aiheuttavat englanninkielisen Wikipedian mukaan tonnikalanpyynnin pitkäsiimat, joihin se tarttuu sivusaaliina; Yhdysvalloissa kaikkien alusten on vapautettava alle 200 mailin päässä rannikosta pyydetyt purjekalat. Alamitat, saaliskiintiöt ja vapautusvelvoitteet jokainen maa säätää itse — tarkista ne paikan päällä.

Kuusi ristiriitaa, jätetty auki

Yksi laji vai kaksi? FishBase: kaksi (*M. nigricans* Atlantilla, *M. mazara* Intian ja Tyynenmeren alueella), mutta myöntää, että monet tutkijat näkevät vain yhden. Englanninkielinen Wikipedia: yleensä yksi; geneettiset tiedot viittaisivat samaan lajiin, toinen tutkimus taas löysi perimästä ”silmiinpistävän” eron. Saksankielinen: yhä useammin yksi. Japaninkielinen: tietoisesti kaksi — ja se kertoo, että FAO yhdistää saalistilastoissaan molemmat jo yhden nimen alle.
Välimeri — kyllä vai ei? FishBase mainitsee vain Atlantin, englanninkielinen Wikipedia kutsuu sitä Atlantin endeemiseksi lajiksi, venäjänkielinen kirjoittaa ”vain Atlantilla”. Norjan- ja turkinkielinen Wikipedia kuitenkin luettelevat *Makaira nigricans* -lajin Välimeren kalalajien luetteloissaan. Norjankielinen luettelo mainitsee heti sitä ennen vielä toisen suuren marliinin, *Makaira indica*, jonka kerrotaan tulleen Suezin kanavan kautta.
Kuinka painava? FishBase: 636 kg, sama kuin IGFA:n ennätys. Englanninkielinen Wikipedia: suurin julkaistu paino 818 kg, suurilla naarailla lähteestä riippuen 540–820 kg. Hepreankielinen: jopa 829 kg. Hollanninkielinen: yli 900 kg. Ranskankielinen: enintään 600 kg. Saksankielinen ilmoittaa suurimmaksi IGFA:n vahvistamaksi painoksi 581,51 kg ja mainitsee kalastajien kertomukset 680 kg:sta.
Kuinka nopea? Englanninkielinen Wikipedia: huippunopeus 72 km/h, yleensä alle 4,5 km/h. Italiankielinen: huippunopeus 81 km/h, pitkäkestoinen huippu noin 36 km/h. Hollanninkielinen: 90 km/h — nopein vedessä elävä eläin. Ranskankielinen: noin 8,3 metriä sekunnissa, eli suunnilleen 30 km/h.
Milloin sukukypsä, kuinka vanha? FishBase: koiraat noin 80 cm:n, naaraat 50 cm:n pituisina — ja naaraat suurempia. Ranskankielinen Wikipedia: naaraat 2-vuotiaina 178–221 cm:n pituisina. Englanninkielinen: painon mukaan, 35–44 kg ja 47–61 kg. Iästä: FishBase vajaat 20 vuotta, ranskankielinen 20, englannin-, venäjän- ja suomenkielinen 18 vuotta koirailla ja 27 naarailla.
Uhanalainen vai ei? FishBase sekä englannin-, saksan-, venäjän- ja japaninkielinen Wikipedia: IUCN luokittelee sen vaarantuneeksi. Hollanninkielinen Wikipedia kirjoittaa, että IUCN pitää sitä ”ei uhanalaisena”.

Viisi nimeä, jotka johtavat väärään kalaan

”Black marlin”, ”marlin negro”. GBIF:n nimiluettelo antaa sinimarliinille englanniksi myös nimet ”Black marlin” ja ”Cuban black marlin”, espanjaksi ”Marlin negro”. Varsinainen mustamarliini on kuitenkin eri kala, *Istiompax indica* — ja sille GBIF antaa täsmälleen samat nimet, black marlin ja marlin negro.
Musta tarkoittaa sinistä, valkoinen mustaa. Japaniksi sinimarliini on ”musta” kala: クロカジキ (kurokajiki), kirjaimellisesti ”musta marliini”; Atlantin laji on ニシクロカジキ. Englannin black marlin taas on japaniksi GBIF:n mukaan シロカジキ (shirokajiki) — ”valkoinen marliini”. Ja pelkkä クロカジキ tarkoittaa japaninkielisessä Wikipediassa Intian ja Tyynenmeren sinimarliinia, *M. mazara*; GBIF antaa nimen molemmille.
”Picudo blanco”. GBIF luettelee sinimarliinille espanjaksi myös nimet ”Picudo blanco” ja ”Merlin rayado” — siis ”valkoinen nokkakala” ja ”juovikas marliini”. Valkomarliini on espanjaksi kuitenkin aguja blanca tai marlin blanco, ja ”juovikas marliini” on englanniksi oma lajinsa. Espanjaksi varma on vain aguja azul.
”Espadarte”. Portugalinkielinen Wikipedia kutsuu sitä myös nimellä espadarte-azul, GBIF lisäksi nimellä ”Espadarte-sombra”. Espadarte on portugaliksi kuitenkin miekkakala (GBIF). Ja nimen ”Peixe agulha” GBIF antaa portugaliksi molemmille kaloille.
Peito, castero, ocean gar. Madeiralla sen nimi on japaninkielisen Wikipedian ja GBIF:n mukaan Peito, Kuubassa japaninkielisen Wikipedian mukaan Castero tai Aguja de caste. Vanhoja englanninkielisiä nimiä ovat englanninkielisen Wikipedian mukaan ocean gar ja ocean guard. Entä suomeksi? Suomenkielinen Wikipedia käyttää nimeä sinimarliini eli purjemarliini, GBIF nimiä Sinimarliini ja Purjemarliini. Saksaksi GBIF antaa nimet Blauer Marlin ja Atlantischer Blauer Marlin, Intian ja Tyynenmeren sukulaiselle Pazifischer Blauer Marlin. Ainoa marliini, joka viettää koko elämänsä Välimeressä, Välimeren marliini, saa tässä sarjassa oman ryhmänsä, samoin miekkakala.

Jäljelle jää kysymys, josta jokainen tämän sarjan artikkeli alkaa: milloin. Syvyys, saalis ja saalistustapa on kerrottu yllä, ja ne pysyvät. Joka päivä muuttuu kaikki muu — ja juuri siinä ratkeaa, kannattaako päivä vesillä. Sen StrikeAhead laskee: se ottaa huomioon olosuhteet sinun vesilläsi ja kertoo, milloin reissu kannattaa. Ja koska Atlantin saaren edustan sinistä vettä ei osaa lukea ensimmäisestä päivästä lähtien, StrikeAhead Pathfinder kertoo, kenen kanssa lähdet merelle: kuratoituja oppaita ja kippareita, henkilökohtaisesti tarkastettuja ennen listausta — lupa ja vakuutus —, varmennetuilla saaliilla mainoskuvien sijaan, ilman maksettua rankingia ja sinulle kalastajana ilman välityspalkkiota.

Kalasta oikealla hetkellä →